Jylhä · on · kauneus · ja · ääretön · yksinäisyyteni

Eilen tuli sitten tieto siitä Hellenismi Lähi-idässä-opintomatkasta. 14 tyyppiä sinne on kaikenkaikkiaan lähdössä ja minä olen yksi niistä. At last some luck. En sitten tiedä, kuinka monta tyyppiä sille kurssille mahtoi loppujen lopuksi hakea. Täytyy kyllä sanoa, että olen ihan kohtalaisen iloinen, että sinne pääsen. Ounastelen kurssista olevan kosolti hyötyä gradua ajatellen ja ottaen myös huomioon fiksaationi hellenististä kautta kohtaan olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Kiitos kohtalottaret, sallimus jne.

Kurssin aikana kolutaan läpi kaikki Syyrian tärkeimmät arkeologiset kohteet. Ohjelma on seuraavanlainen:
La 1.3. lento Syyriaan, yöpyminen Hamassa
Su 2.3. Apamea, yöpyminen Latakiassa
Ma 3.3. Latakia, Ugarit, Jeble, Amrit, yöpyminen Palmyrassa
Ti 4.3. Palmyra, yöpyminen Deir ez-Zorissa
Ke 5.3. Dura Europos, Mari, yöpyminen Deir ez-Zorissa
To 6.3. matka Damaskokseen, jossa yöpyminen
Pe 7.3. hellenistinen ja roomalainen Damaskos, yö Damaskoksessa
La 8.3. aamupäivä vapaata, paluu Suomeen

Rahanmenoahan tuollainen kurssi tietenkin tietää. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että se on sen arvoista. Paha vain, että on vielä se Lontoonreissukin tulossa toukokuussa. On ehkä pakko ottaa opintolainaa tai jotain. Saa nyt nähdä. Ehkä porukat jalomielisesti lainaavat korottomasti rahaa.

Olen jo huvikseni kehitellyt hurjia skenaarioita siitä, mitä tulee tapahtumaan Syyriassa (tyyliin jossain aavikolla beduiinit tulevat kalasnikoveja heilutellen ja kaappaavat minut <--- stereotyyppinen näkymys, minullako? älkää nyt viitsikö.). No ei, ihan rauhallista siinä maassa taitaa ainakin toistaiseksi olla.

Proseminaarin interpretaatiotyön käsittely meni hyvin. Sain jopa kiitosta tyylikkästä ja runollisesta käännöksestäni. Proseohjaaja itse asiassa sanoi, että jos olisi kunnolla perehtynyt Kallimakhoksen kreikkaan (joka on koinea ja täynnä kaikkia kivoja omituisuuksia lähtien joonialaisista piirteistä jne.) ei hän olisi edes antanut minulle käännettäväksi sitä tekstipätkää, minkä käänsin. Mutta tosiaan käännös oli kuulemma aivan loistava. *puneh* Olin aivan varma, että koko työ lytätään. Kyllä, elämäni suurin tragedia on huono itsetuntoni ja asiasta jopa mainitsin proseistunnossa. Ihmisiä alkoi jostain syystä hymyilyttää.

Eilen olin elokuvissa katsomassa Jesse Jamesin salamurhan. Oli kyllä melkoisen vakuuttava tekele. Musiikki oli aivan järkyttävän kaunista, sellaista joka sai sielun itkemään. Aion hankkia sen soundtrackin. Nick Cavella on ollut näppinsä pelissä tämänkin leffan musiikin kanssa. Eipä juuri yllätä.^^

Oli ehkä yksi elämäni parhaimpia juhannuksia. Tulin eilen kotio Itä-Suomesta, tarkemmin sanottuna Anttolasta. Anttola on pieni Mikkelin maalaiskunta Saimaan rannalla. A oli kutsunut minut äitinsä ja isäpuolensa luokse, jotka asuvat Saimaalla eräässä saaressa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin kunnolla Itä-Suomessa. On sitä kautta joskus ajettu jonnekin Lappiin, mutta eihän sellaisesta oikein mitään saa irti. Juhannuksen vietto Savossa sen sijaan on ihan toinen juttu.

Lähdimme A:n kanssa matkaan torstai-iltana ja aikaa matkaan kului kuusi tuntia. Kun saavuttiin Järvi-Suomeen, ajettiin monen monia pikkuisia teitä pitkin ja joka paikassa vilahteli järviä ja lampia. Kuikuilin auton ikkunoista uteliaan länsisuomalaisen elkein. Automme oli tyylikäs tipunkeltainen Opel Vivaro, jonka toimitimme Mikkelissä Rinta-Joupin autoliikkeeseen ja vaihdoimme sitten toiseen autoon. A:n isällä on autoliike ja sitä kautta saimme helposti auton lainaksi matkantekoa varten. Matka sujui hyvin, joskin ohittaminen tuolla Opelilla oli tuskaa, koska se perkele ei suostunut kovin helposti kiihtymään. Yritä siinä sitten ohitella jotain täysperävaunurekkoja mutkaisilla teillä.

Anttolaan saavuttuamme teimme kattavan kotiseutukierroksen. A näytti lapsuudenkotinsa ja Anttolan sataman, jossa oli Loviisa-lotja, jonka A:n isä on aikoinaan omistanut. Nykyinen omistaja, hassu papparainen, suostui auliisti esittelemään meille paikkoja. Lotjassa tuoksui mukavasti tervalle. Kotiseutukierroksen jälkeen ajoimme Saukonsalon saareen. Lossi olisi ollut nopein tapa, mutta olimme sen verran myöhään liikkeellä, että viimeinen vuoro oli jo mennyt. Siispä jouduimme kiertämään teitse ja matkaa kertyi monta kilomertiä enemmän. Perille päästyämme ajoimme suoraan mökkirantaan, sillä herrasväki Montonen oli armollisesti luovuttanut käyttöömme saunamökin. Uni tuli helposti ja käen kukuntaan oli mukava nukahtaa. Voitteko kuvitella mitä luksusta on, kun ainoat äänet mitä kuulet ovat luonnon ääniä? Käki kukkuu, laineet liplattelevat rannassa, puut humisevat ja niin edelleen. Ennen tätä reissua en ollut edes tajunnut, kuinka paljon kaipasin ja tarvitsin tätä paluuta luontoon. Uskomatonta ylellisyyttä herätä lintujen lauluun ja käydä sitten pulahtamassa järvessä aamu-uinnilla ja katsella kuinka kuikka kohoaa lentoon. Ymmärtänette pointin.

A: n äiti ja isäpuoli olivat kerrassaan mukavaa väkeä. Aitoja savolaisia, jotka viänsivät ja kiänsivät suomen kieltä oikein antaumuksella. Parin päivän oleilun jälkeen kävi niin, että aloin itsekin hieman kiännellä ja viännellä. Murteet ovat hauskoja ja kaikin tavoin hyväksyttäviä. Ne eivät saa kadota, kyllä niin on justiinsa. Tästä lähin aina kun menen käymään Savossa, aion kyllä puhua paikallista murretta niin hyvin kuin kykenen. Maassa maan tavalla, tiedättehän. Ylipäätään on hauska ajatus se, että puhuu aina sen alueen murretta missä nyt ikinä sattuukaan olemaan. A:n porukat ovat kaikki kyllä ihan metsästyshulluja. Ymmärtäähän sen, kun Arto on ammatiltaan riistanvalvoja ja kaikenlaisia elukoita kuljeskelee koko ajan kotinurkissa. Hyvin kuvaavaa oli se, kun A:n veli Aleksi kyseli äidiltään näin: "Äiti saanko ampua jotain?". A:n äiti: "Voithan sinä noita pellon lokkeja yrittää täräytellä." Että näin siellä. Arto kävi täryttämässä läheisessä ladossa supikoiran, jonka perheen metsästyskoirat olivat vainunneet ja sinne ahdistaneet. Arton selitys tilanteesta: "Siellä mie näin, kun sen supikoiran häntä näkyi lattianraosta. Nappasin siitä hännästä ja ammuin."

Varsinainen juhannuksenviettomme oli hyvin perinteinen, mikä sopi minulle vallan mainiosti. Tästä juhannuksesta halusin niin perinteisen kuin mahdollista saunomisineen ja grillaamisineen kaikkineen. Juhannusaatto valkeni siten, että jo aamulla aamukahvin yhteydessä otettiin konjakkiryypyt. Siitä jatkettiin pihamaalle pelaamaan Mölkkyä kera kuohuviinin. Sen jälkeen oli vuorossa hyvin perusteellista ja yletöntä syöpöttelyä. Ruoan kyytipoikina oli totta kai punaviiniä ja valkoviiniä. Saunominen tapahtui luonnollisesti pitkän kaavan mukaan ja saunasiiderit olivat tiiviisti mukana kuvioissa. Saunottelun jälkeen vuorossa oli rattoisaa rupattelua viskilasin ääressä. Se täytyy sanoa, että savolaiset osaavat juoda. Kun sitten joskus pääsin sänkyyn, sammuin kuin saunalyhty. Taju oli kankaalla heti, kun sain selän sänkyyn painettua.

Juhannuspäivänä olimme kerrassaan liikunnallisia. Sain ampua A:n jousella mikä oli suorastaan huisin hauskaa. Muutaman harjoittelukerran jälkeen alkoikin jo sujua yllättävän hyvin. Ihastuin jousiampumiseen ikihyviksi ja päätin, että hankin oman jousen heti kuin tarjoutuu sopiva tilaisuus. Pistimme A:n kanssa pystyyn myös kunnon bofferimatsin. A oli joskus veljensä kera väkerrellyt oikein kunnon asevaraston. Löytyi bofferimiekkaa, bofferisapelia, bofferikatanaa ja bofferikirvestä. Olin kuin lapsi karkkikaupassa. A sai aika tehokkaasti päihinsä, mutta sain minäkin mukavasti osumaa ja täytyy sanoa, että helpolla en suinkaan päässyt. Otetaan matsi uudestaan joskus myöhemmin kesällä. Jäi asioita hampaankoloon.

Kävimme katsomassa Sarkasjärvellä kalliomaalauksia. Hirveä rämpiminen parin raapustuksen takia. Opasteet olivat kerrassaan surkeita, ja eksyimme reitiltä pari kertaa, vaikka seurueessa oli useampi kokenut metsänkävijä. Kaikenkaikkiaan patikointiin meni pari tuntia. Reissu oli sen arvoinen, sillä maisemat olivat ajoittain todella henkeäsalpaavat. Palattuamme hc-metsäretkeltämme katsoimme aiheelliseksi palkita itsemme kunnon söypöttelyrupeamalla.

Juhannus ei ole mitään ilman veneilyä. A:n isäpuoli Arto toimi kipparina ja lähdimme tutkimaan Saimaata. Täytyy sanoa, että olin ja olen aika vaikuttunut. Nyt tiedän, missä vietän eläkepäiväni. Ostan Saimaalta jonkun saaren ja asustelen siellä mökissä, jonne olen raahannut kaikki kirjani. Sitten olen äreä ja ammuskelen liian lähelle uskaltautuvia veneitä. Tuskin eläkepäiviään voi juurikaan paljon paremmin viettää.

Takaisin Turkuun lähdimme maanantai-aamulla. Matka sujui sutjakkaasti lukuunottamatta sitä, että ihan loppusuoralla kun ajettiin pitkin Ratapihankatua ja oltiin kääntymässä Brahenkadulle A täräytti auton edelläajavan puskuriin kiinni käännyttyään katsomaan minua. Onneksi oli hiljainen vauhti ja selvittiin ilman vakavampia seuraamuksia. Vähän tuli kyllä syyllinen olo, koska olin kääntänyt A:n huomion itseeni. Olin enemmän tai vähemmän häiriköinyt koko matkan ajan ja lopussa sitten rysähti. Onneksi A otti asian huumorilla ja toisaalta, hän myös itse ajoittain kerjäsi härnäämistä.

Omituista on se, miten ankealta tuntui palata Turkuun. Olen aina mieluusti palannut takaisin Turkuun kaikenlaisilta reissuilta, mutta nyt on tilanne aivan toinen. Sitä on ihan tosissaan alkanut pohtia sitä, että haluaako sitä sittenkään asua koko ikäänsä kaupungissa. Kaipaan kunnon kontaktia luontoon, eikä sitä mikään viikonlopun kestävä telttailureissu tyydytä.

Kaiken kaikkiaan tämä matka teki minulle oikein hyvää. Kirjoitan nimittäin jälleen. Tällä tarkoitan nyt kirjoittamista isolla k-kirjaimella. Kirjoittamisintoni ja luovuuteni on ollut kadoksissa pitkän aikaa ja nyt tuntuu siltä, että se on vihdoin palaamassa. Viikonloppuna saatoin saada aivan yhtäkkiä inspiraation. Eräänkin kerran olin juuri vaipumassa uneen, kun se iski. Piti äkkiä nousta ylös ja etsiä kynä ja paperia, etten vain olisi unohtanut tuoretta oivallustani. Olen muuten huomannut, että unen ja valveen välinen rajatila, eräänlainen liminaalitila, on erittäin inspirationaalinen tila. Näin ainakin minulla.

Yleisiä huomioita:

A:n kodin rannassa oli kiva koivu, johon oli pakko mennä kiips kiips.

Lokkiin saattaa osua yllättävän helposti jousella pienen harjoittelun jälkeen.

Kylmäsavusiika on rikollisen hyvää.

Saimaalla oli eräs paikka, joka näytti täsmälleen samalta kuin sellainen paikka, jonka olin nähnyt unessa.

Mikkelissä oli hieno hiidenkiuas.

Mikkeli oli muuten ruma kaupunki.

Forssan Autokeitaalla tekee vaikka mitä kirjalöytöjä. Löysin vihdoin kreikkalaisen ruoan keittokirjan.

Saukonsalontiellä oli eräs kohta, joka olisi oivallisesti soveltunut postivankkurien väijytyspaikaksi.

Muinaiset kalliomaalarit olisivat saaneet kuvaamataidosta korkeintaan kutosen.

Nukkuva ihminen on oivallinen inspiraationlähde.

A oli _erittäin_ vaikuttunut marinoimastani ja valmistamastani lampaan ulkofileestä. Ja nyt puhutaan ihmisestä, joka tietää ruoanlaitosta kaiken mitä siitä voi ylipäätänsä tietää.

Karkeakarvaiset mäyräkoirat ovat vekkuleita otuksia.

Pyyn poikanen näyttää männynkävyltä.

Saimaasta saa kunnon körmyjä ahvenia. Jotkut painavat lähemmäs toista kiloa.

Mölkkyä on huomattavasti vaikeampi pelata nurmikolla kuin hiekkatiellä.

Tupamölkkyä on vielä vaikeampi pelata.

Turun Sanomien vaihtariryhmä Wienistä saapui Suomeen viime torstaina. Isännöiminen on rankkaa. Jo aamusta asti joutuu juoksuttamaan niitä tyyppejä ympäri Turkua ja kotiin pääsee vasta iltamyöhällä, ja silloinkin on vielä valvottava ja tehtävä koulujuttuja. Olen kuolemanväsynyt. Minulla on silmäpussit ja otsassa ryppyjä. Tosin ne otsarypyt eivät liene ilmestyneet vasta tämän viikon aikana.

Olen nyt taas niin helvetin kiva ihminen, että aion "kehua" ihmisiä. Suoraan sanottuna ne perkeleen itävaltalaiset ovat todella riipiviä tyyppejä. Luultavasti lähtöisin itse saatanasta. Vituttaa, että niiden kanssa pitää tehdä yhdessä lehtiartikkeleja. Kyseisillä ihmisillä on aivan kohtuuttomia vaatimuksia, he mm. haluaisivat tavata Tarja Halosen ja kun se nyt luonnollisesti ei tuosta vain onnistu, niin tyypit ovat ihan naamat nutturalla.

Tänään tutustuimme suomalaiseen saunakulttuuriin ja mökkielämään Rymättylässä. Ihan paska idea. Matkalla Rymättylään angstasimme Julian kanssa autossa. Kun päästiin perille, menimme suoraan nukkumaan mökin yläkertaan. Sitäkään onnenhetkeä ei kauan kestänyt, kun meidät häädettiin sieltä tekemään ruokaa. "Tehkää itte ruokanne, vtusaatana! Ich will jetzt schlafen!"

Viikon epävirallinen teemalause on Vituttaa niin ettei veri kierrä.

Huomenna on ohjelmassa yliopistopäivä, jonka teemana on Science Park. Tylsyyden multihuipentuma siis. Huomisen lisäksi vituttaa se, että pitää tänään vielä tehdä erkhuo(erkhuo on musiikkitieteen professori, joka pitää antiikin musiikkikurssia, johon kuuluu osasuorituksena vammaisia lisätehtäviä ja joita kutsumme erkhuo-tehtäviksi. erkhuo on proffan utu-käyttäjätunnus, tämä ei-utulaisille tiedoksi, jos se nyt ylipäätään sattuu ketään kiinnostamaan.) ja en ole vielä edes aloittanut. Keksin koko ajan tekosyitä, joilla luistaa velvollisuuksistani.

Bibliofilia ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Pari päivää sitten Suomalaisesta tarttui mukaani Alchemy&mysticism-teos ja The big book of horses-opus. Hienoja ja mielenkiintosia ovat ne. Kirjahyllyn siirtäminen makuualkovin eteen on osoittautunut oivalliseksi ratkaisuksi. Nyt myös toiselle puolelle hyllyä mahtuu kirjoja. Lisäksi on bibliofiilin unelma herätä aamulla siihen, että kirjahylly osuu ensimmäisenä näkökenttään. Tein tuossa jokunen aika bibliofiliasta kolumnin, josta olen hyvin ylpeä. Taidankin laittaa sen kolumnin tämän entryn loppuun. Hei, kai sitä pieni ihminen edes jostain saa olla ylpeä. Niitä ylpeydenaiheita ei nyt varsinaisesti ole viime aikoina ruuhkaksi asti ollut.

Haluaisin kuollakseni jutella erään tärkeän ihmisen kanssa. Aika ei vain taida olla siihen kypsä. Jos tulee koskaan olemaankaan, pelkään. Tosin ymmärrän täydellisesti, että hän ei halua minua nähdä juttutuokiosta puhumattakaan. En ole sitä ansainnut. On vain niin paljon asioita, jotka haluaisin sanoa ääneen. Niin ei kuitenkaan tule käymään ja siksi kärvistelen. Se on osa rangaistustani, sellaista rangaistusta, jota tulen kärsimään koko loppuikäni enemmän tai vähemmän. En ryve täällä typerässä itsesäälissä, totean vain kylmät tosiasiat. Yritän vääntää ne itselleni rautalangasta. Tiedän, että tämä on nyt dramaattista tekstiä, mutta asiat tekstin takana ovat vielä dramaattisempia.

Uskoisitko, jos sanoisin, että minulla on sinua ikävä?

_______________________________________________________________________

Bibliofiilin tunnustukset

Olen bibliofiili, kreikan sanoista biblion, 'kirja' ja philos, 'ystävä', sillä kirjat eivät ole minulle vain harrastus, vaan elämänkatsomus ja filosofia. Kerron nyt hieman siitä, mitä on olla bibliofiili.

Luin taannoin erästä lehteä, jossa todettiin, ettei kukaan ikinä ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja. Kyseinen toteamus tuntui minusta niin murheelliselta, että aloin melkein itkeä. Onneksi minua lohdutettiin sanomalla, että kaikki maailman kirjat varmasti tulevat luetuiksi. Olennaista ei nimittäin ole se, että joku ehtii lukea kaikki kirjat, vaan se, että kaikki kirjat luetaan. Kirjan oikeus on tulla luetuksi.

Näin vuoden ensimmäisinä kuukausina kirjakaupat riivaavat bibliofiilejä antaumuksellisesti kirja-alennusmyyntien muodossa. Olen monesti meinannut menettää järkeni alennusmyynneissä kierrellessäni, sillä on niin paljon kirjoja, jotka ovat hyvän kodin tarpeessa. Minun hyllyssäni on aina tilaa, ja jos tilaa ei ole, sitä tehdään. Mikään ei ole mukavampaa kuin järjestellä kirjat uudestaan. Kirjoja ei voi laittaa hyllyyn missä järjestyksessä tahansa. Väärä sijoittelu saattaa johtaa siihen, että kirjat alkavat tapella keskenään hyllyssä. Riipivä ajatus.

Yksi maailman surullisimmista näyistä on ehdottomasti vahingoittunut kirja. Irtonaiset kannet ja repaleiset sivut saavat sydämeni itkemään verta. Voitte kuvitella miten minua kylmäsi silloin, kun sain ensimmäistä kertaa tietää toisen maailmansodan aikaisista kirjarovioista. Herään toisinaan öisin omaan huutooni. Onneksi on onnellisempiakin tarinoita liittyen kirjoihin. Burgundin herttua Filip Rohkea oli ehta bibliofiili. Hän "lainasi" kirjoja kokoelmiinsa veljenpojaltaan Kaarle VI:lta. Tunnen erityistä sielunsukulaisuutta Filip Rohkeaan. Ystäväni kyllä tietävät, mistä lähteä etsimään kirjojaan, jos huomaavat jonkin teoksen mystisesti kadonneen hyllystään.

Olen laatinut huolellisen kirjojen evakuointisuunnitelman siltä varalta, että joskus syttyy tulipalo. Kirjat ovat perheenjäseniä, niitä ei vain jätetä liekkien armoille. Joku yritti joskus varovaisesti huomauttaa minulle, että suhtaudun pakkomielteenomaisesti kirjoihin. Täysin pöyristyttävä ajatus. Kirjoihin ei voi suhtautua liian pakkomielteisesti. Tämä jos mikä on absoluuttinen totuus.

"I've often been accused of not talking about my personal things. I have had a lot of people kind of suggest that they'd be very open to being a shoulder to cry on. If I had the inclination, it would be very lovely if I could possibly let that go. But I have this odd sense of, It's not going to accomplish anything to cry. It's not going to help you to get a hug! I'm not a hugger. People make fun of me. It's something that I have a hard time with. If someone hugs me, I hold my breath. Snuggling, cuddling, hugging, crying...all that stuff makes me very uncomfortable."

Angelina Jolie osasi pukea ajatukseni sanoiksi.

Pääsin aamulla ylös jo yhdeksältä huolimatta liian vähäisistä yöunista. Tosin heräsin jo kahdeksalta pahoinvointikohtaukseen. Oli pakko käydä vessassa oksentamassa. Onneksi se olo meni ohi ja olen jopa saanut syötyä.

Eilinen päivä ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Menin töihin vatsa valmiiksi vähän kipeänä ja töissä kipu vaan yltyi. Lopulta jouduin jättämään hommat kesken ja pomo sitten kyyditsi minut mukisematta kotiin. Stressistä tämä kaikki luultavimmin johtuu. Jostain syystä nyt vain reagoin kaikkeen ahdistukseen hirveän fyysisesti.

Perjantaina on tentti, johon pitää lukea kolme kirjaa. Yhtäkään en ole vielä lukenut. Yhtä kirjaa ei edes löydy mistään. Sen pitäisi olla seminaarikirjastossa mutta eipä löydy. Lisäksi toimiston tulostin ryttyilee koko ajan ja pitäisi saada tulostettua kirjallisia harjoitustöitä. Näin meillä klassillisen filologian laitoksella toimitaan. Mikään ei koskaan toimi ja kukaan ei tiedä miksi.

Sain eilen Eveliinalta lainaksi keskiaikaisten sävelmien nuotteja. Vaikuttavat hyvinkin mielenkiintoisilta. Tosin koska olen ihmisraunio niin läikytin kahvia niiden nuottien päälle. Saan tärinäkohtauksia nykyisin. Alkaa jo naurattaa tämä oma tila, olen oikea luuska.

Tänään olin kreikkalaisen runouden tekstikurssilla, joka oli äärimmäisen ikävystyttävä. Voi tosin johtua siitä, että runouden ollessa kyseessä motivaationi ei ole koskaan erityisen huomattava. Olisin halunnut ennemmin proosakurssin. Ensi vuonna sitten mahdollisesti. Valtio-opin kansainvälisten suhteiden luentokurssi alkoi tänään, ja se osoittautuikin ihan kiintoisaksi. Ehkä selviän niistä kirjatenteistäkin. Aion olla ahne paskiainen ja suorittaa myös klassillisen arkeologian opintoja. Ajatus on kypsynyt päässäni pikku hiljaa ja tässä sitä nyt ollaan.

Eilen aloin melkein itkeä, kun luin Me Naiset-lehdestä erään toimittajan kommentin, joka meni suunnilleen näin: "Kukaan ei ikinä ehdi lukea kaikkia maailman kirjoja." Miten murheellista ja niin totta! Kyllä, olen idiootti.

Huomenna tulee palkka ja ainakin osan siitä aion tuhlata Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakasillassa. Menen myös mahdollisesti syömään jonnekin kivaan paikkaan. Perjantaina Armi pitää Palladion-tuparit ja silloin on luvassa hämärää seuraa ja kenties sivistynyttä riekkumista.

En muista koska olen viimeksi viettänyt näin rauhallista vuodenvaihdetta. Viime vuosien tyyliin on aina kuulunut yletön rälläys ja riehuminen. Nyt en vain yksinkertaisesti jaksa sellaista. Oikeastaan kun katsoo taaksepäin, niin olen havaitsevinani jonkinlaista rauhoittumista. Huomaan nauttivani pienistä asioista yllättävän paljon. Jään mieluummin lauantai-iltana kotiin saunomaan ja lueskelemaan hyvää kirjaa. Pelottavaa on, että en edes huolestu asiaintilasta vähimmässäkään määrin. Onko sitten kyseessä ennenaikainen vanheneminen, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Tiedän vain, että näin on hyvä.

Menojalka vipattaa edelleen silloin tällöin, mutta hillitysti ja hyväksikoetussa seurassa. Valitsen mieluummin kodikkaan keskustelukapakan, kuin halvan viinan jumputusjuottolan. On yhtäaikaa hämmentävää ja vapauttavaa tehdä itsestään tällaisia havaintoja.

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on niin kuin pitääkin. Huomenna tilanne voi olla jo täysin toinen. Juuri nyt kaikki kuitenkin tuntuu olevan kohdallaan. Pienistä asioista syntyy eheä kokonaisuus. Semiramis nukkuu levollisesti sängyllä, pöydällä kirja odottaa lukijaansa, tuvasta kantautuu vilkkaan keskustelun ääniä ja lasissa on pirskahtelevaa punaviiniä.

Kuluneen vuoden aikana olen kokenut niin kuplivaa onnentunnetta kuin kuristavaa ahdistustakin. Olen iloinnut, vaipunut murheen alhoon, ilakoinut(ilakointi on pahanilkistä iloitsemista, tietäkäätten tämä), kujeillut, kieroillut, lusmuillut, lohduttanut, rakastanut, valehdellut, vietellyt, vihannut, raivonnut punahehkuinen kiilto silmissäni ja kokenut miljoona muuta pakahduttavaa tunnetilaa. Tällä hetkellä nuo tunteet eivät kuitenkaan merkitse yhtään mitään. Tämä hetki on tyhjä. Olen oppinut arvostamaan tyhjiä hetkiä, sillä silloin on autuas. Silloin on hyvä olla.

Tulevana vuonna aion olla entistä keskittyneempi. Aion keskittyä aivan erityisellä hartaudella asioihin, jotka ovat minulle olennaisia ja tärkeitä. En aio revetä joka suuntaan, enkä myöskään aio valahdella itselleni. Aion taistella entistä raivokkaammin sellaisten asioiden puolesta joihin uskon. Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa kovin ylevältä paatokselta, mutta yrityshän on tärkeintä. Olen kyllästynyt kyynisiin paskapäihin, jotka ivallisilla huomautuksillaan lyövät maahan vilpittömät yritykset. Olen pistänyt merkille, että vilpittömyys tekee kuolemaa. Se jos mikä on hälyttävää. Ja toisaalta, huomaan itsekin välillä muuttuvani kyyniseksi paskapääksi. Onneksi vilpittömyys aina välillä nostaa päätään minussa. Silloin kun muutun kokopäiväiseksi paskapääkyynikoksi, tulkaa joku ystävällisesti ampumaan minut. Kiitän jo etukäteen.

Hyvää uutta vuotta itse kullekin. Tästä on hyvä jatkaa. Mahdollisesti.

Muinaiskreikan kääntäminen ryttyilee. Eikä yhtään auta, vaikka on saksankielinen käännös vieressä apuna. Saksantaja on ottanut liikaa omia vapauksia. Ei ole saksalaisiin luottamista. Lisäksi vituttaa se, että morfologinen tunnistin kenkkuilee vähän väliä. Tämä ja eilinen päivä on kulunut varsin rattoisasti näissä käännöspuuhissa. Tosin vähitellen alkaa kyrsiä nämä kaikenmaailman gutturaali-ja labiaalivartaloiden attikalaiset tendenssit jne. Pitäisi ottaa pitempi tauko kääntämiseen, niin osaisi sitten taas suhtautua asiaan oikealla pieteetillä. Aikataulu nyt vaan ei salli minkäänlaisia taukoja. Jouluun asti armotonta paahtamista, suurin osa siitä vieläpä itsenäistä työskentelyä. Ihanaa. Jonkun pitäisi olla vieressä ruoskimassa ja vahtimassa, että oikeasti teen kaikki jutut, enkä lusmuile.

Semiramis hyppelee tuon tuosta suoraan näppäimistön päälle. Huomionkipeä ryökäle. Eilen ja tänään aamulla se herätti minut juuri kesken makeimpien unien. Hyppäsi päälle ja tuli sitten hyrräämään suoraan korvanjuureen. Kissan liikehdintää on muuten äärimmäisen nautinnollista katsella. Kissa liikkuu kuin vesi. On jotenkin hyvin meditatiivista tarkkailla kissaa.

Huomenna on maanantai ja niin alkaa jälleen yksi typerä velvollisuuksien ja toisarvoisuuksien täyttämä viikko. Olisi hienoa, jos minulla olisi sellainen hieno pieni tutkijankammio, jonne voisin välillä lukittautua. Istuisin siellä kirjapinojen ympäröimänä ja murisisin kaikille, ketkä yrittäisivät lähestyä. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että kaikki tärkeät ihmiset ymmärtävät tarpeeni epäsosiaalisuuteen ja myös sen, että olen ajoittain täynnä ihmisvihaa. Heille suuri kiitos siitä. Ei varmasti ole aina helppoa tällaisen aivo/tunnevammaisen vatipään kanssa.

Olen viime aikoina saanut postissa epäilyttävän paljon kaikenlaisia kyselyjä, joihin minut on aina valittu muka satunnaisotannalla. Tähän mennessä olen vastannut mm. poliisin turvallisuuskyselyyn, kuluttajatutkimukseen, radiokyselyyn, persoonallisuustutkimukseen ja joihinkin yliopiston kyselyihin. Miten ihmeessä minä aina joudun kohteeksi? Minua vastaan on ilmiselvästi muodostettu jokin salaliitto. Parhaillaan minusta varmaan tehdään jotain psykologista profiilia. Kohta CIA tulee koputtamaan ovelleni ja raahaa minut pakkopaidassa Kuubaan jonnekin kivaan pikku "lomasiirtolaan". Joten älkää sitten ihmetelkö, jos joskus mystisesti katoan. Hee, persoonallisuuskyselyn tulosten pitäisi itseasiassa tulla ensi viikolla. Luultavasti siellä lukee jotain tyyliin 'olet vaaraksi itsellesi ja muille, valkotakkiset ovat jo tulossa hakemaan sinua'.

Semiramis hyppäsi taas näppäimistölle. Se on selvästi sitä mieltä, että olen istunut liikaa koneen äärellä. Kääntämisen suhteen taidankin luovuttaa tältä päivältä. Kielioppitehtävillä kiusaan itseäni huomenna. Nyt vetäydyn johonkin lämpimään nurkkaukseen lukemaan hyvää kirjaa. Tällä hetkellä on työn alla Tuure Vierroksen Caesar ja minä. ggggggggggggggggg477777777777777777777777777 <---- Tuon kirjoitti Semiramis.

Kävin tänään tyksissä kontrollikäynnillä. Olin jo ehtinyt tuudittautua valheelliseen tunteeseen, että olen jo täysin toimintakykyinen. Olin väärässä. Maksa-arvot ovat vielä vähän koholla ja pernassa ja maksassa on ilmeisesti vähän turvotusta. Hyy. Sain tämän viikon saikkua ja liikuntakielto jatkuu vielä ensi viikon. Soitin pomolle töihin ja hän oli suht ymmärtäväinen. Sietää ollakin, en nyt kuitenkaan halua että pernani tai maksani repeää. Hyvin ne maksa-arvot tosin ovat tulleet alas, jos nyt tilanteesta jotain positiivista pitää repiä. Silloin kun olin sairaalassa, arvot olivat ihan pilvissä, siinä 400 paikkeilla. Nyt oli 170.

Käsivarsissani on tällä hetkellä sellaiset hc mustelmat, että ei ole varmaan koskaan aikaisemmin ollut yhtä hienoja mustelmia. Perjantaina kastajaisissa otettiin vähän matsia Akin kanssa. *mätsmäts* "Aii sattuu...Hei, tää on kivaa!" *mätsmäts* "Aii sattuu...Hei, tää on kivaa!". Ja niin edelleen. Olen jo seonnut laskuissa kuinka monta kertaa olen kuullut tällä viikolla "Oottekste ihan tyhmiä?!"-kommentin. Tyhmyys on taitolaji.

The Greek Language-opuksen lukeminen tökkii. Kertokaa mistä löytäisin motivaation sellaista kappaletta kohtaan, jossa käsitellään Lineaari B:n kielioppia. Jotain hyvää sentään opiskelusarallekin kuuluu. Feministisen kirjallisuudentutkimuksen luento oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoista oli se, että feministinen kirjallisuudentutkimus on integroitunut Yhdysvalloissa akateemisten instituutioiden opetukseen, ja tämä ei koske pelkästään humanistisia aloja.

Armi tulee kohta, pitää siivota.

Sain juuri luettua Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Se olikin sellainen lukuelämys mistä riittää sulateltavaa vielä pitkäksi aikaa. Suosittelen lämpimästi kaikkia lukemaan kyseisen opuksen. Stalinin lehmät on Oksasen esikoisromaani ja varsin vakuuttava esikoisromaani onkin. Ihan kylmiä väreitä tulee. Kirjassa oli ihan vilisemällä hyviä huomioita ja muutamiin kohtiin pystyi pelottavan hyvin samaistumaan. Seuraavaksi otan työn alle Oksasen toisen romaanin Baby Janen. Odotukset ovat korkealla.

Minun on nyt ihan pakko laittaa tähän lainauksia loistokkaasta Stalinin lehmät-kirjasta.

"...pakoon, pois, ei sinä et saa minua koskaan kiinni, et sinä eikä kukaan muukaan, minä en anna koskaan kenenkään ottaa minua kiinni, en vaikka tämä paikoilleen kivettyminen voisi oikeasti merkitä halua pysyä kerrankin tässä, sinun edessäsi, olla sinun lähestyttävissäsi, olla tässä...ei! Jos ruumis kieltäytyy tottelemasta muuten, jäljelle jää vain yksi tapa liikkua: pieneneminen ja kutistuminen. Kiloittainen karkumatkani on ainoa pakoreitti, kun jalat kieltäytyvät lähtemästä pois."

"Venäläinen propaganda levittää huhuja, että kaiken saa anteeksi, jos vain tulee esiin. Vetoaa vaimoihin ja sisaruksiin ja vanhempiin ja ystäviin. Lentokone levittää metsiin lentolehtisiä, joissa vakuutetaan hyviä tarkoituksia. Jotkut haluavat uskoa. Ne jotkut lähetetään Siperiaan tai ammutaan."

"Menin keittämään kahvia. Hukka heräsi. Minä hymyilin aurinkohymyä. Miksi sinä et koskaan koske minuun, Hukka kysyi. Kaadoin vahingossa suodattimeen kaurahiutaleita. Enkö minä onnistunutkaan? Miksi sinä et koskaan koske minuun itse. Kaadoin kaurahiutaleet pois ja etsin kahvia kaapista, etsin ja etsin, en nähnyt sitä, enkä juuri muutakaan. Istuin alas tuolille. Sytytin tupakan. En katsonut Hukkaan päin. Ethän sinä koskaan pyydä. Pitääkö sitä oikein pyytää! Mutta mistä minä sen voisin tietää, kun en itsekään tiedä itsestäni. Miten sitten toisesta. En osannut jatkaa. Minulla ei ollut jatkoa. Minä en tiennyt. Minä yritin."

"Saksalaisilta on kuultu, että venäläiset tappavat jokaisen, joka on auttanut jossain vaiheessa saksalaisia, muista puhumattakaan. Siperiasta karanneet kertovat, millaista siellä on, kukaan ei tahdo uskoa, ei se voi olla totta. Agitaattorit väittävät aivan muuta. Venäjällä käyneitä virkamiehiä kielletään tiukasti kertomasta näkemästään. Se joka avaa suunsa, katoaa. Vaikka kertoisi vain, että siellä on oma lehmärotunsa, Stalinin lehmä. Stalinin lehmä on vuohi."

Pääsin tänään vihdoin pois vankilasta(lue:sairaalasta). Karmea paikka. Olin tiputuksessa torstaista keskiviikkoon. Ensin eivät nesteet meinanneet pysyä sisällä ja sitten kurkku tulehtui niin pahasti, etten pystynyt enää nielemään kunnolla. Sattui niin perkeleesti. Yhdessä vaiheessa vaan makasin siellä sängyssä sikiöasennossa kyyneleet silmissä kun sattui niin paljon ja kitisin lääkäreille, että tehkää nyt jotain kun muhun sattuu! Ja ne vaan toteaa, että joo tämä on tällainen virus johon ei ole lääkettä. Kiitos vaan paljon. Lopulta sitten ne määräsivät antibioottia siltä varalta, että mikään bakteeri ei iske kurkkuun. Ihme kyllä niistä on ollut jotain hyötyä. Ihmettelen vaan, kun labratestien mukaan kurkussa ei ole mitään bakteeria. No pääasia, että ei satu enää niin paljon.

Vammakuume jatkuu vielä. Se tosiaan näyttää olevan niin, että kuumeilua voi kestää viikkoja. Nyt on kolmas viikko menossa. Jos tätä vielä jatkuu ensi viikolla, en ala. En vaan ala. Heitän peitot syrjään ja lähden baariin. Niin.

Sivuainekoe on huomenna. Olen lukenut kummankin tenttikirjan kerran. Näillä eväillä mennään. Ei voi mitään. Kaikki suunnitelmat kusivat tuon taudin takia. Menen nyt kuitenkin kokeilemaan sinne kokeeseen. Ja onneksi suunnitelmat eivät riipu täysin tuosta mediatutkimuksesta. Otan valtio-opin sivuaineeksi, eli puuhaa on.

Saikkua vielä tämä ja ensi viikko. Ensi viikolla on uusien opiskelijoiden kastajaiset. Niihin menen vaikka pää kainalossa, tutustumisilta jäi jo välistä. Kuulin jo Sirpalta, että uudet opiskelijat ovat melkoisen persoonallisia, näin kauniisti sanottuna. Ainakaan niillä ei ole vaikeuksia sopeutua porukkaan. Kieroutunut ajatusmaailma on pakollinen ominaisuus, jos aikoo Palladionin jäseneksi.

Aika kumma olo. Johtuu varmaan siitä, että olen ihan mömmöissä. Lääkäri määräsi vahvaa kipulääkettä otettavaksi kolme kertaa päivässä ja siihen lisäksi vielä se antibiootti kolme kertaa päivässä, eli kuusi nappia menee päivässä. This will end badly.

Sattuu.

Olen jo pitemmän aikaa voinut kurjasti ja nyt vihdoin maanantaina menin lääkäriin. Otettiin labranäytteitä ja määrättiin kipulääkettä. Menin sitten kotiin koomaamaan ja mittasin kuumeen, mittari näytti 39,2. Oho. Nuo kipulääkkeet ovat ihan vammaisia, niistä tulee huono olo, eikä pysty syömään mitään. Ja kurkku on turvonnut ihan järkyttävän kokoiseksi. Ja vtun kuume, joka ei suostu hellittämään. Se laskee kyllä välillä, mutta nousee sitten taas. Ja tämän pirullisen olotilan diagnoosi on mononukleoosi. Kuulostaa hyvin viehättävältä. Tämä on sellainen tauti, jonka suurin osa ihmisistä sairastaa jo lapsena. 80 prosenttia aikuisista on sairastanut sen jossain vaiheessa elämäänsä. Miksi minä en voinut sairastaa tätä jo lapsena? Aikuisiällä kun tämän taudin saa, niin oireetkin ovat pahempia. Yhyy.

Tämä viikko kokonaan saikkua ja neljän viikon liikuntakielto. Äärimmäisen julmaa riistää pieneltä ihmiseltä hänen onnenhetkensä. En pääse nyt pitkään aikaan taidotreeneihin, ja seuraavan kerran kun menen, minusta luultavasti tehdään pupellusta. Naistenjoukkue on pulassa ilman minua, kun seurassa on niin vähän naisia. Ei voi mitään.

Äiti haki minut Vehmaalle sairastamaan, että voisi vahtia etten ala riehumaan. Piru vie, äiti tuntee minut liian hyvin. Tosin olo on niin kuollut, että pysyn täällä sängynpohjalla ihan vapaaehtoisestikin. Äiti viihdytti minua lukemalla lääkärikirjasta kauhutarinoita mononukleoosista. Pahimmillaan kuumeilua voi kestää jopa 4-6 viikkoa. Vtujee. Siinä vaiheessa kun äiti alkoi lukea kirjasta jostain myyräkuumeesta sanoin, että kiitos riittää jo. Nyt jälkeenpäin jo vähän naurattaa. Nauraisinkin, jos jaksaisin.

Äsken äiti pelotteli, että jos ei ruoka pysy sisällä, joudun tiputukseen. NYYH. En halua. Sairaalat ajavat ihmisen muutenkin hulluksi. Pelkästään siellä käyminen on tarpeeksi karmeaa, en tasan mene sinne makaamaan.

Onneksi on tämä läppäri, voin sängynpohjalta käsin surffata netissä. Nyt olisi hyvää aikaa pelata Tomb Raidereita, mutta olen niin voimaton etten jaksa. Legendkin tuli juuri postissa, mutta ei siitä nyt pysty innostumaan. Tästä voi siis päätellä, että olen aika sairas.

Mediatutkimuksen sivuainekoe on ensi viikon torstaina. Hyvin tulee omaksuttua tenttikirjojen sisältö, kun aivot ovat tällä hetkellä mössöä.

Joku vammapäivä taas. Kaikki alkoi jo aamulla, kun vein roskat ja lehdet ulos. Kummassakin kädessä kaksi pussia ja sit yritin jalalla avata ovea. Just kun olen saamassa oven auki, naapuri tulee toiselta puolelta ja pläng ovi suoraan päin näköä. Lensin tyylikkäästi perseelleni ja roskat tietty perässä.Siinä sitten sätkin jonkin aikaa avuttomana ja naapuri vaan toljotti vieressä. Osasi se sentään pyytää anteeksi. Jopa.

Ongelmia jonkun kuvan ottamisen kanssa. Kun Maijan on aivan välttämätöntä muka taittaa se lehti huomenna niin ne kuvat oli pakko ottaa tänään, vaikka alunperin ne piti ottaa vasta huomenna. Kaikki aikataulut uusiksi joidenkin vammasten kuvien takia. Muistan vielä sen ajan, kun niitä kuvia otettiin joskus vielä torstainakin ja se oli no problemo. No silloin oli kyllä eri tyyppi johdossa. Eräät ei sitten koskaan suostu joustamaan yhtään, aina pitää muiden uhrautua. Reilukerho kokoontuu taas. Melkein myöhästyin töistä. Ärsyttää ainainen kiire.

Töissä mun pariksi laitettiin joku 16-vuotias teini, joka tekstaili koko ajan kavereilleen ja teki hommat huolimattomasti. Niin voisitko tehdä ne hommat kunnolla että päästäisiin joskus kotiinkin? Mur.

Hissifirmassa piti kytkeä häly pois päältä. Vähän menin paniikkiin kun en meinannut löytää sitä systeemiä. Yksi puhelu, mutta nekin ohjeet päin helvettiä. Tero sitten lopulta osasi selittää niin, että löysin sen rasian ja ehdin kytkeä sen pois päältä.

Nyt vähän väsyttäisi. Kerrakin olen ajoissa kotona niin, että ehdin nähdä jotain ohjelmiakin telkkarista. Tajusin just, että vajaan kuukauden päästä joudun sanomaan hyvästit Discovery Channelille, Cartoon Networkille jne. Yhyy.